A.M. TALLGRENIN (1885 – 1945) ESITTELY. Osa I

A.M. Tallgren (1885 - 1945)

Maarian pappilassa varttunut Aarne Michaël Tallgren, eli A. M. tai Mikko Tallgren on yksi Suomen merkittävimmistä arkeologeista, sekä samalla suomalaisen kotiseutuajattelun perustajahahmoista. .

Arkeologina hänen merkityksensä ulottui kauas maamme rajojen ulkopuolelle, Venäjälle, Viroon ja Mustanmeren rannoille. Tallgren loi perustan Viron arkeologialle. Siksi häntä on sanottu myös Viron arkeologian isäksi

Mikko syntyi Ruovedellä Ivar Markus Tallgrenin ja Jenny Maria Montin-Tallgrenin perheeseen vuonna 1885. Kun hänen isänsä valittiin Maarian seurakunnan kirkkoherraksi, perhe muutti Maarian pappilaan 1887.

Mikon isä toimi Maarian seurakunnan kirkkoherrana aina kuolemaansa saakka vuoteen 1936. Mikon äiti oli hyvin kiinnostunut arkeologiasta ja kotiseutuajattelusta yleensä.

Perheen mukana Ruovedeltä muutti lasten hoitajana Emilia Löytty, myöhemmin Marjanen. Emilia oli etevä sadunkertoja, jolla oli kiinteä kasvatussuhde Mikkoon kuten muihinkin lapsiin.

Emilia oli oman äitinsä, Amandan tavoin kiinnostunut puhumisesta ja kielestä yleensä. Hänen pojastaan, Kaarlo Marjasesta tulikin aikoinaan yksi Suomen ilmaisutaidon suurista nimistä.

Tallgrenien perhe oli kokonaisuudessaan kulttuurisuuntautunut. Perheellä oli laaja verkosto ympäri Suomea. Maarian pappilassa esitettiin 2011 Tytti Issakaisen ja Harri Raittiin käsikirjoittama näytelmä ”Ihmisen jälki”. Siinä kuvattiin perheen elämää Maariassa.

Samalla näytelmä kuvasi Mikon kasvuympäristöä ja hänen perheensä henkisesti rikasta ilmapiiriä. Mikko oli lapsista se, joka jakoi äitinsä kiinnostuspiirin: kotiseudun ja sen muinaisuuden tutkimisen.

Suomenkieliseen kouluun

Perheen kotikieli oli ruotsi, mutta lapset kävivät suomenkielisen koulun. Sisarukset käyttivät suomea keskinäisissä keskusteluissaan. Äidilleen he puhuivat ja kirjoittivat ruotsiksi. Mikko valmistui ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassisesta lyseosta. 1903.

Historia oli mieliaineesta ja hän kirjoitti jo nuoruudesta lähtien paljon. Hänen ensimmäinen painettu kirjoituksen oli nimeltään ”Taru muinaisajoilta”. Se julkaistiin Turun Sanomissa 1903.

Mikko suoritti kandinaattitutkinnon jo parin vuoden päästä 1905. Pääaineena oli Suomen ja Pohjoismaiden historia ja arkeologia. Arkeologiaopinnoissa opastivat erityisesti konservaattori Hjalmar Appelgren-Kivalo sekä valtionarkeologi J. R. Aspelin. Tallgren jatkoi arkeologian opintojaan Tukholmassa ja Uppsalassa opettajinaan Oscar Montelius ja Oscar Almgren.

Vuonna 1906 hänet nimitettiin ylimääräiseksi amanuenssiksi Valtion historialliseen museoon. Samana hän auskultoi Normaalilyseossa aineinaan suomen kieli, historia ja maantiede.

Mikon tiedonhalu sai hänet jatkamaan opiskeluaan ja selvittämään muinaisuuteen liittyviä salaisuuksia. Hän oli ottanut jo opiskelun alkuvaiheessa tehtäväkseen Aspelinin työn jatkamisen. Aspelin oli kehittänyt edelleen kielentutkijan Matthias Castrenin (1813 – 1852) luomaa teoriaa suomalais-ugrilaisten kansojen alkukodista Altain alueella kaukana Aasiassa.

Mikko kumoaa oppi-isänsä teorian

Aspelin oli tutkinut omassa väitöskirjassaan vuodelta 1875 Venäjän pronssikautta ja luonut sitä kautta teorian, joka vahvisti Castrenin ajatuksen suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisesta alkukodista.

Tältä pohjalta Tallgrenkin otti tutkimuksensa kohteeksi Venäjän pronssikauden. Tutkimuksiaan varten hän teki laajoja ulkomaanmatkoja museoihin ja kirjastoihin. Kohteina olivat Lontoo, Tukholma, Pariisi, Pietari, Moskova ja Kazan. Venäjällä Tallgren myös teki myös kaivauksia.

Väitöskirja saa kriittisen vastaanoton

Tallgren havaitsi pian, että Volgan seudun pronssikausi ei ollut saanut juuriaan Uralin itäpuoliselta Altain alueelta. Tallgren esitti, että Uralilaisen pronssikauden juuria on haettava lähinnä etelästä ja lounaasta Kaukasuksen suunnasta, eikä Uralin itäpuolelta Altailta.

Tämä havainto kumosi samalla Aspelinin teoria. Aspelinin kerrotaankin sanoneen Mikosta. ”ille faciet”, eli ”hän on sen tekevä”. Tutkimus julkaistiin väitöskirjana 1911. Vastaväittäjä Julius Ailio kritisoi voimakkaasti teoksen muotoa ja hajanaisuutta ja syvällisen pohdinnan puutetta.

Ailio myös osoitti työssä olevan epätäsmällisyyksiä ja asiavirheitä sekä kiisti tutkimuksen johtopäätösten oikeellisuuden. Toisaalta Ailio korosti teoksen merkitystä arvokkaiden asioiden esille ottamisessa. Hän uskoi, että teos on omiaan edistämään Venäjän pronssikauden tutkimista.

Ankarasta kritiikistään huolimatta Ailio katsoi, että teoksen ansiot olivat suuremmat kuin sen puutteet. Siksi hän puolsi väitöskirjan hyväksymistä.

Kritiikki ohjasi mielenkiinnon kotiseututyöhön

Kohtaamansa ankaran kritiikin takia Tallgren suuntasi päämielenkiintonsa arkeologian sijasta historian opettamiseen ja kotiseututyöhön, joka oli hänelle jo ennestään tuttua. Tallgren oli hyvin monipuolinen. Esimerkiksi vuonna 1912 hän julkaisi noin 50 kirjoitusta.

Yleensäkin hänen julkaisi useampia kymmeniä kirjoituksia vuosittain. Hän toteaa itsekin, että hänen varsinainen työnsä on kirjoittaminen.

Suomessa oli jo 1800-luvun loppupuolella herännyt kiinnostuskotiseutua ja sen systemaattista tutkimista kohtaan Saksasta ja muualtakin saatujen mallien mukaan. Kotiseutuliikkeen tavoitteena oli vahvistaa ihmisten tunnesiteitä kotiseutuaan kohtaan ja sitä kautta toiminaan kotiseutunsa hyväksi.

Tunnesiteiden uskottiin vahvistuvan, kun vain ihmiset oppivat tuntemaan kotiseutuaan, sen historiaa ja maantiedettä. Uskottiin siis, että jos ei tunne kotiseutuaan, siitä ei voi myöskään sen kummemmin välittää.

Suomessa kotiseutuliikkeen alkuunpanijana pidetään Lohjassa työnsä aloittanutta opettajaa Robert Boldtia (1861- 1923). Boldtille oli tärkeää, että kaikki saattoivat osallistua kotiseudun tutkimukseen. Hän uskoi, että näin lisääntyy kiintymys koko isänmaata kohtaan tehokkaammin kuin, jos tutkimus kohdistetaan asiantuntijoiden voimin vain koko valtakuntaa koskeviin asioihin.

Tallgren jatkoi Boldtin aloittamaa työtä niin tutkimuksillaan, kirjoituksillaan, osakuntatoiminnallaan että valtakunnalliseen järjestötoimintaan osallistumisellaan.

Ikään kuin perustaksi kotiseututyölleen Tallgren tutki myös oman sukunsa juuria. Isänsä puolen sukututkimuksen hän sai valmiiksi 1910, kun hänen isänsä täytti 60 vuotta. Äitinsä puolen sukututkimuksen hän julkaisi 1933.

Samalla tavalla ikään kuin kotiseututyön perustaksi Tallgren tutki Aurajoen rantojen arkeologiaa äitinsä innostamana ja jalanjälkien seuraamana. Tuloksena oli useita julkaisuja, jossa selvitettiin niin Maarian, Liedon kuin koko Varsinais-Suomen muinaista historiaa.

Tallgren oli jo vuonna 1907 julkaissut artikkelin Turun Sanomissa kotiseutututkimuksesta. Hänet oli valittu Varsinaissuomalaisen osakunnan kuraattoriksi 1907. Tässä tehtävässä hän monella tavalla edisti kotiseutuajattelun juurtumista ylioppilaille.

Osakunta aloitti oman kotiseutujulkaisun julkaisemisen tammikuussa 1908 nimeltään Lännetär. Sen sisältö oli pääasiassa Tallgrenin käsialaa. Hänen toimestaan osakunnassa aloitettiin myös systemaattinen kotiseutututkimus ja julkaisutoiminta. Tästä tuli malli muille osakunnille.

Tallgren tiivisti osakunnan kotiseutututkimuksen ohjelman perustaksi sen, että tutkimukseen tulee kaikkien voida osallistua, ja että työn tulosten tulee olla kaikkien yhteisiä, eli Tallgrenin sanoin:

Varsinaissuomalainen Osakunta ei tahdo tällä työllään vain vahvistaa yhdyssidettä itsensä ja maakunnan välillä, ei vain edistää tieteellistä tutkimusta ja keräilyä, vaan myöskin toimia niin, että kukin saisi tuntea sellaista iloa ja nautintoa, mitä suo luova työ, se tahtoo tehdä tieteen, kotiseututieteen, koko Varsinais-Suomen ja kaikkien kansalaisten yhteiseksi omaisuudeksi.

Tallgren kuvasi maakuntaa erilaisissa julkaisuissa. Yhtenäinen kokoelma niistä ilmestyi 1918 nimeltään ”Varsinais-Suomea pitkin ja poikin”. Tallgren edisti kotiseututyötä myös Venäjällä tutkimusmatkansa yhteydessä 1909 suomensukuisten kansojen pariin. Tallgrenin kotiseutututkimuksen opas julkaistiin venäjäksi 1913.

Valtakunnalliseen kotiseututyöhön

Valtakunnallisesti kotiseututyötä koordinoimaan perustettiin vuonna 1908 Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta. Tallgren oli alusta lähtien sen aktiivisena jäsenenä koko sen olemassa oloajan vuoteen 1938. Tallgren toimi valiokunnan sihteerinä vuosina useaan kertaan. Sihteeri tehtävänä oli hoitaa valiokunnan käytännön työt.

Valiokunnan jäsenenä Tallgren jäsensi kirjallisesti suomalaisen kotiseutututkimusta vuonna 1912 julkaisussa ”Suomen kotiseutututkimus, sen tehtävät, vaiheet ja nykyiset järjestöt”. Siinä hän kirjoittaa kotiseututyöstä ja sen merkityksestä:

Järjestelmällinen kotiseututyö nykyisessä muodossaan on meidän ajan ilmiö, jolla on juurensa kaikessa siinä, mikä ajallemme on ominaista sivistyksellisessä, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa suhteessa, – kansanvaltaisuudessa, uusien joukkojen esille pyrkimisessä ja uusien voimien etsimisessä. Meidän maassamme juurtuu se lisäksi syvälle valtiollisineenkin elämäämme, ollen yhtenä itsesäilytysvaiston nostamana puolustusaseena uhkaavassa taistelussa.

Kotiseutuliikkeen ajatusmaailmaa kritisoitiin siitä, että se johtaa asioiden pintapuoliseen käsittelyyn ilman syvällisempää pohdintaa. Kriitikoiden mielestä tästä seuraa maan henkisen ilmapiirin liikkumavaran kapeneminen.

Tallgren vastaa kriitikoille, että kotiseutuliike päinvastoin avartaa henkistä ilmapiiriä ja edistää tällä niin yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointia aktivoimalla ihmisiä. Tallgren lopettaa teoksensa:

Katsottakoon siis kotiseutuliikettä ilmiönä, joka edistää ja kehittää yksilöä, yhteiskuntaa ja sivistystyötä pienemmällä ja suuremmalla alueella, ja joka työtarmoon kiihottamalla on tärkeä taloudellinen tekijä; arvaamattoman suuriarvoinen voima se on.

Tallgren teki jo vuonna 1909 aloitteen Kotiseutu-lehden perustamisesta toimien sen toimitussihteerinä. Yksityishenkilönä hän keräsi muotokuvakokoelman kotiseutuliikkeen merkkihenkilöistä. Hänen aloitteestaan Keskusvaliokunta käynnisti työn oppaan laatimiseksi kotiseutututkijoiden käyttöön. Oppaan ensimmäinen osa valmistui 1914 ja toinen 1916.

Kiista kotiseututkimuksen roolista

Tallgren vastusti ajatusta, että kotiseutututkimus jäisi vain akateemisten piirien harrastukseksi. Itse kotiseututyön tulisi kuulua kaikille. Tämä ajattelutapa kohtasi myös vastustusta.

Historian tutkijoista erityisesti Arvi Korhonen korosti julkisissa puheenvuoroissa sitä, että kotiseutuakin tulisi tutkia tieteen, eikä paikkakunnan sanelemin ehdoin. Arvi Korhonen kritisoi voimakkaasti Helsingin Sanomissa vuonna 1914 Keskusvaliokunnan julkaisemaan Kotiseutututkimuksen opasta.

Korhonen kyseenalaisti koko kotiseutututkimuksen perustan. Hänen mielestä tieteen tulisi määritellä kotiseutututkimuksenkin lähtökohdat, eivätkä tieteen ulkopuoliset tahot.

Korhonen väitti, että jos tutkimuksen ala rajataan kansallista kokonaisuutta pienempiin osiin, se on omiaan synnyttämään paikkakunnilla nurkkakuntaisuutta.

Lisäksi kotiseutututkimuksen ala oli Korhosesta liian laaja. Tutkimusalue oli jaettava tieteenaloittain, eikä paikkakunnittain.

Tallgren vastasi kritiikkiin. Hän korosti sitä, että nimenomaan tutkimusalan laajuus mahdollisesti sen, että kaikki saattoivat osallistua siihen. Tämä oli keskeistä hänen kotiseutuajattelussaan.

Tutkimuksen laatu olisi Tallgrenin mukaan mahdollista varmistaa oikealla työnjaolla. Varsinainen tutkimus jäisi aina koulutetuille tutkijoille, mutta tietojen keräämiseen ja moneen muuhun tehtävään riittää jo pelkkä kirjoitustaito.

Jatkuu osassa II, ks. tästä 

Timo Leinonen

Juttu on julkaistu Koroiset – lehdessä, ks. KoroiSet 4/2014, s. 8 – 9.
http://www.koroinen.fi/lehdet/KoroiSet_2014_04.pdf