Selostus Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenpuheenjohtajan, professorin Mika Laventon alustuksesta A.M. Tallgren -symposiumissa 21.3.2015 Turun kristillisellä opistolla.
A.M. Tallgrenin, Mikon työtä Suomen Muinaismuistoyhdistyksessä jatkaa nyt professori Mika Lavento. Hänen alustuksessa puhutteli erityisesti se, mikä tämän yhdistyksen rooli ja tarkoitus on ollut Mikon aikana sekä tämän lisäksi Suomen arkeologisen tutkimuksen historiaan liittyvät asiat. Selostan seuraavassa näitä teemoja Mika Laventon alustuksen pohjalta.
Suomen Muinaismuistoyhdistys
Suomen Muinaismuistoyhdistys perustettiin 1.10.1870. Näihin aikoihin oivallettiin menneisyyden arvo ja merkitys kansakunnan identiteetin rakentumisessa. Yhdistykseen liittyi monenlaisia ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita menneisyydestä. He eivät edustaneet pelkästään sivistyneistöä. Kolme akateemista oppiainetta oli yhdistyksen takana: arkeologia, kansatiede ja taidehistoria.
Ensimmäisenä puheenjohtajana oli Z. Topelius vuosina 1870 – 1879. Hän edusti historiaa.
Yhdistyksen perustamisen aikaan ei ollut lainkaan itsestään selvää, millainen maa Suomi oli. Yhdistyksellä oli tämän kysymyksen hahmottamisessa valtava rooli. Yhdistys oli mukana luomassa Suomelle oman identiteetin kansakuntien joukossa. Tieteellinen tutkimus haki myös silloin omaa paikkaansa.
Yhdistys järjesti retkikuntia ympäri Suomea, joiden tehtävänä oli dokumentoida mennyttä ja silloin vallinnutta kulttuuria. Kenttätöitä tehtiin jo vuodesta 1871. Tavoitteena oli Suomen ja suomalaisugrilaisten kansojen menneisyyden hahmottaminen.
Yhdistys oli tärkeä vaikutuskanava Mikko Tallgrenille. Hän myös antoi paljon yhdistykselle. Hän oli pitkään yhdistyksen jäsen, toimi sihteerinä ja oli myöhemmin puheenjohtajana aina vuoteen 1942 saakka. Hän laati kirjan yhdistyksen historiasta yhdistyksen 50-vuotista toiminnan kunniaksi 1920.
Mikon kansainvälisesti merkittävin aikaansaannos oli Eurasia- julkaisusarja aikana, jolloin silloinen Neuvostoliitto sulkeutui muulta maailmalta. Mikko joutui vuonna 1937 itse lopettamaan julkaisusarjan toimintaedellytysten puuttuessa. Sarja oli suosittu yleiseurooppalainen julkaisu, joka mahdollisti vuorovaikutuksen alan tutkijoiden kesken.
Mikko toimi yhdistyksen puheenjohtajana aina vuoteen 1942 saakka. Hänen jälkeensä puheenjohtajana jatkoi Aarne Äyräpää. Yhdistyksen 70-vuotisjuhlissa Mikko suri sitä, että yhdistys oli menettänyt jäseniä, kun on perustettu uusia aktiivisia yhdistyksiä, ja jotka toimivat sellaisilla alueilla, joilla Muinaismuistoyhdistys oli aiemmin yksintoimija.
Laventon mukaan tässä Mikko hiukan haikaili menneen maailman perään. Uudet yhdistykset olivat vain ottaneet tehtäviä, jotka heille omien sääntöjensä mukaan kuuluikin. Tuskin olisi ollut onnellinen ratkaisu se, että olisi ollut yksi ainoa elin, joka olisi määritellyt erilaisten asioiden arvojärjestyksen.
Mikko Tallgrenin tutkijaprofiili
Mikko tutki pronssikauden arkeologiaa. Hänen opettajaan oli Suomen arkeologian isäksi mainittu J. R. Aspelin, joka alkoi etsiä suomalaisuuden alkuperää Siperiasta Altain alueelta.
Skandinaaviset tutkijat olivat alalla maailman johtavassa asemassa. Mikko sai oppia myös heiltä. Oskar Montelius oli kehittänyt teorian pronssiesineiden typologiasta. Siitä, miten pronssiesineiden muodot vähitellen levisivät Eurooppaan Skandinaaviaan asti Lähi-idän Hedelmällisen puolikuun alueelta. Mikko sovelsi näitä ajatuksia omissa tutkimuksissaan. Teoriaa on myöhemmin korjattu, mutta pääosiltaan se on vieläkin uskottava.
Mikko oli hyvin perehtynyt, mitä maailmalla tapahtui 1920 – 1930 arkeologisessa tutkimuksessa. Hän kävi vilkasta keskustelua alan asiantuntijoiden kanssa. Siihen aikaan V. Gordon Childe oli tunnetuin arkeologi maailmassa. Mikko oli tiiviissä kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
Mikon vastapooli Suomessa arkeologiassa oli Julius Ailio. Ailio oli systemaatikko, jolla oli geologinen pohjakoulutus. Mikko pohti arkeologisia kysymyksiä kulttuurisina ilmiöinä, eli hän pohti arkeologisia löydöksiä aikoinaan vallinneen kulttuurin tuotoksina. Ei vain niin, että hän olisi etsinyt löydöksien ilmentämää mennyttä kulttuuria ja sen ajoitusta. Mikko etsi ihmistä kulttuurin takaa.
Ailiolla oli luonnontieteellinen ajattelutapatapa. Hän loi erilaisia malleja maailmasta ja sovitti ihmisen toimiman näiden mallien mukaiseksi. Tarkastelutapa oli siihen aikaan varsin radikaali. Ailio keräsi käytännössä yhteen väitöskirjansa teon yhteydessä kaiken sen materiaalin, mitä Suomen kivikaudesta oli saatavissa. Hän jäi yksin edustamansa arkeologisen tutkimusnäkemyksensä kanssa. Myöhemmin Aarne Europeus Äyräpää osittain jatkoi Ailion tutkimuslinjaa.
Ailio toimi vastaväittelijänä Mikon väitöskirjatyössä. Hänen lausuntonsa Mikon työstä oli poikkeuksellisen pitkä, perusteellinen ja hyvin kriittinen. Laventon mukaan lausunto oli hiukan kohtuuton Mikon työtä kohtaan, sillä siinä ei edes haluttu nähdä asioita siten, miten Mikko oli työssään ajatellut. Ailio kuitenkin puolsi työn hyväksymistä väitöskirjatyönä.
Ailion kriittisyyteen todennäköisesti vaikutti näiden kahden tutkijan tutkijaprofiilin ja ajattelutavan erilaisuus. Ailio ajatteli systemaattisesti ja luonnontieteellisesti. Mikko sen sijaan ajatteli asioita laajemmin ja lennokkaammin kuin, mitä akateemisissa piireissä oli yleensä tapana. Hänen ajatuksiaan kritisoitiin siitä, että ne eivät perustuneet riittävästi tieteelliseen näyttöön. Niiden väitettiin perustuvan enemmän inspiraatioon, eli salaisista lähteistä saatuihin ilmoituksiin, kuin kurinalaisiin tieteellisiin päätelmiin.
Mikon keskeinen oppilas oli Ella kivikoski. Hänet valittiin Mikon jälkeen arkeologian professoriksi. Mikko ei kuitenkaan luonut omaa koulukuntaa. Hän oli oman tiensä kulkija, omien ajatustensa ajattelija. Kuka uskalsi lähteä mukaan? Ei kovin moni. Kivikoskikin tukeutui toisentyyppisiin ajatuksiin. Mikon ajatukset olivat silloin turhan uusia ja koettelemattomia. Uuteen tietoon ja asioita uudella tavalla yhdistämään pyrkivä tiede oli lähinnä Mikon sydäntä.
Timo Leinonen