Jaakko Haavio Symposium. Jaakko Haavion Maarian runot

Harri Raitis lausuu runon Kirveen Antista
Harri Raitis lausuu runon Kirveen Antista

Turun puoleinen Maaria Haavion aikaan

Jaakko Haavio tuli Maarian kirkkoherraksi 1950 Yläneeltä. Hän tuli maalta, mutta Turku oli tuttu jo kouluvuosilta ja siitä, että lapset nyt vuorostaan kävivät täällä koulua. Turku oli myös puolison kotikaupunki.

Puhe on myös kuunneltavissa, avaa linkki WS450651_Harri_Raitis_35min

Iso osa Maariaa oli maaseutua ja Turun puoleinen pää, Raunistula ja Pohjoinen takamaa esikaupunkialuetta, johon edelleen sopi luonnehdinta ”taajaväkinen yhdyskunta”, vaikka tuo termi ei enää ollut käytössä. Raunistula luonnehdittiin alueeksi ”jossa väkivalta ja alkoholi kytkeytyivät kohtalokkaalla tavalla toisiinsa”.

Tosin jo 1910-luvulta asti vaikuttanut Raunistulan kristillis-siveellinen yhdistys rukoushuoneineen ja valtion palkkaamien esikaupunkipappien työ tuskin olivat merkityksettömiä. Uskon Haavion työssään turvanneen niidenkin toimintaan ja perintöön.

Myös vuoden 1918 tapahtumien vaikutus oli vielä nähtävissä. Raunistulan torpissa eli julkisuutta vältteleviä hiljaisia miehiä, jotka olivat palanneet vankileireiltä tai onnistuneet niitä välttämään. Toisaalta vaikutti, varmaan eniten naisväessä, mainittu kristillis-siveellinen yhdistys, joka liittyi Turun ympäristössä vaikuttaneeseen ns. Hannulan herätykseen ja evankelisen liikkeen toimintaan.

Monen torpan kirjakaapissa olivat vierekkäin Marxin teokset, Raamattu, virsikirja ja hartauskirjat. Toisaalta pienten, ilman asemakaavaa rakennettujen torppien seassa oli vauraita maalaistaloja, joissa elettiin vielä entiseen malliin, vaikka viljelystä ei juurikaan enää ollut.

Murrosajan runoja

En tiedä liittyykö runo Karlsson johonkin Maariassa eläneeseen henkilöön, mutta koska se on otsikoitu henkilönimellä, voisi niin olla. Runo liittyy keisarivallan aikaan, jolloin rikollisia vietiin Siperiaan. Sydäntä särkevällä tavalla runon kahdessa viimeisessä säkeessä kerrotaan karu ihmiskohtalo.

Karlsson

Olin nuorin, jaloin paljain
syyssateessa seistä sain:
oli meitä kaksitoista
ja kolmet kengät vain.

Isä vietiin, äiti itki,
me lapset näimme sen.
Turun satamalaiturilla
oli tungos hirmuinen.

Me näimme satama-altaan
veden ruskean.
Me tiesimme murhamiesten
elävältä kuolevan

kaukana lumen maassa
takana Uralin –
Älä ihmettele, pappi,
että ikäni ryyppäsin.

(Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 374 – 375, kokoelmasta Suven maa.)

Vallankumous oli Haavion sukupolvelle tuttu asia. Kun maaliskuun vallankumous Venäjällä tapahtui, rupesi 13-vuotias Haavio vallankumousrunoilijaksi. Syntyi laaja runo Vallankumous 1917. Tässä kolme säkeistöä runon loppupäästä:

Kai lopuksi uupunut oisi
ikeen alle tämä maa,
jos ei veristä päätään
olis jaksanut nostattaa.

Jo punaiset liput liehui
ja kansa nous kapinaan.
Voitto saatiin; ja iloiten kansa
nyt nauttivi vapauttaan.

Taas Suomessa aurinko paistaa,
viel´ kirkkaana entistään,
sydämissä jälleen on rauha
ja pystyssä Suomen pää.

Kun vallankumous sitten seuraavana vuonna toikin Suomeen sisällissodan, oli tyrmistys myös koulupoikien keskuudessa suuri. Lyseolaiset olivat itsestään selvästi valkoisten puolella ja Venäjän bolsheviikit olivat heille kauhistus.

Haavio kertoo muistelmissaan hänenkin uravalintaansa vaikuttaneesta uskonnonopettajasta. Lauri Jokinen oli ollut pappina Inkerinmaalla, kokenut vallankumouksen myrskyt ja virunut vankilassa. Koulupoikien mielestä varsin hohdokas menneisyys. Turun klassillisen lyseon vaikutus näkyy selvästi Haavion runoilijantyössä ihan loppuun asti.

Runo Tammelinista – taiteilijasta

Turun taidemuseo rakennettiin vuonna 1904. Se oli siis Haavion kouluvuosina uusi rakennus ja sekä sijaintinsa että komean muotonsa takia kaikkien tuntema. On helppo uskoa, että klassillisen lyseon pojat ainakin kerran kouluaikana vietiin sinne.

Sitä tukee se, että klassikon piirustuksenopettajina oli ajan kuuluisimpia turkulaisia taiteilijoita, jotka toimivat myös taidemuseossa silloin sijainneessa piirustuskoulussa.

Muistelmissaan Haavio luettelee heitä ja kertoo omaan taidekäsitykseensä syvästi vaikuttaneen Edwin L. Lydenin opettaneen: ”Makuasioista ei voi kiistellä. On olemassa vain yksi hyvä maku. Se on minun.”

Runossa Tammelin kerrotaan taidemuseosta omaperäisestä näkökulmasta:

Tammelin

Hopeakeppi kädessäs
ja kirkkohattua hiukan kallellaan
kovasti hieno ole, Tammelin.
Ja selkäs suora on –
Yhdeksääkymmentä, ken uskois, lähestyt!

Puusepän, korjaan, taiteilijan,
on ammattisi ollut, vielä on:
muistoista rakennat.
Kun, vanha nukkavieru, vaellat
syksyistä tietä Vähäjoen rantaan,
silmäsi loistavat.
(Ja arkkitehti lausui:
”Taidemuseon ovet
hyvin on tehnyt Tammelin”)

(Lähde:Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 376 – 377, kokoelmasta Suven maa.)

Runo Aku Lundströmin opetuksista

Haavion runoilijansilmä osui varsin usein ns. pieniin ihmisiin. Eräästä Raunistulan pieneläjästä, polkupyöräkorjaamon pitäjästä Lundströmin Akusta kertoo hyvin koskettava runo. Akun olen minäkin pienenä poikana tavannut kun äidilleni ostettiin häneltä Drott-merkkinen pyörä.

Tai Aku Lundström -merkkinen se oikeastaan oli, sillä Aku kokosi pyöriä erilaisista sopivista osista. Äitini pyörän rungossa sattui olemaan Drott -merkki. Polkupyörän korjaamisen merkeissä Haaviokin oman kertomansa mukaan Akuun tutustui.

Akun verstas oli Virusmäentiellä, lähellä Suutarinkadun kulmaa ja Tammisen kelloliikettä. Siellä pienikokoinen, aina rasvasta musta mies teki työtään. Virkaanastujaissaarnassa 1951 Haavio kertoi Akun opettaneen pappia:
Te saarnaatte kirkossa ja rukoushuoneessa. Hyvä on. Mutta keitä te siellä tavoitatte? Muutamia hurskaita ihmisiä. Harvat tulevat teitä kuulemaan. Siispä menkää sinne, missä ihmiset ovat.
Pappi otti opiksi:

Lundström

Olin lomalla. Sillä aikaa
olit kuollut, heikko mies.
Nyt etsin tieni sinne,
mihin päättyi sinun ties.
Ei hiekkakummullasi
kukkaa yhtäkään –
Lie hautahokematkin
menneet yli pään.
Soi pihlajissa suhu
tuulen syksyisen.
Aku, lausuit: Pappi puhu
kuin syntinen ihminen.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 379, kokoelmasta Suven maa.)

Runo tehtaan Iidasta

En tiedä, missä asui Iida, josta Haavio myös kirjoitti runon, mutta koska siinä puhutaan tehtaasta ja kehräämisestä, voisi Iidan torppa aivan hyvin sijaita lähellä Barkerin kutomoa, ehkä Virusmäentiellä, ehkä Kukonvahantiellä.

Sinne vein kerran 13-vuotiaana partiopoikana seurakunnan joulutervehdyksenä rahakuoren ja kahvipaketin hyvin Iidan oloiselle vanhukselle. Hänen veljensä pani rahakuoren äkkiä taskuunsa, ja se vanha tonni taisi mennä viinaan, mutta toivottavasti ”Iida” sai edes kahvia.

Iida

Iida pane korvillesi kuulokkeet,
nyt saarna alkaa. Vaan akun lataus on kallis.
Tehtaassa kerran istuit
ja kehräsit,
vei kuulos koneen jyske
ja murhe nuoruutes.

Vaan sydämesi, Iida,
nuori herkkä on
ja kuuntelee.
Ja suljet radiot,
kun taitamattomasti
julistaa sanaa tyhmä saarnamies.
Kas, akun lataus on kallis
melulle maailman
ja tuomioille.
Vain rakkaus ja armo kelpaa kuulla, Iida.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 364 – 365, kokoelmasta Suven maa.)

Runoja sananjulistamisesta ja julistajista

Jotkin runot liittyvät muita selvemmin papin työhön Maariassa. Haavion oli keskeinen vaikuttaja siinä, kun Turun seurakuntiin perustettiin yhteinen diakoniakeskus vuonna 1954. Keskuksen osaksi tuli jo aikaisemmin toiminut katulähetystyö. Siitä kertoo runo, joka luultavasti sijoittuu Urheilupuiston yläkentälle, jossa katulähetystilaisuuksia järjestettiin.

Katulähetys

Tuulisella mäellä
käheä-ääniset kaiuttimet
toistivat magnetofonin nauhalta:
”Myöhäisessä sydänyössä –”
Kimeä nainen puhui mikrofoniin
ja kehoitti meitä antamaan sydämemme Jumalalle.
Ihmiset seisoivat
rauta-aitaan nojaten,
jotkut paljastivat päänsä,
vanha mies itki.
Miten olenkaan iloinen,
Jumala rakastaa minua,
he sanoivat sen minulle tänään tuulisella mäellä.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 370 – 371, kokoelmasta Suven maa.)

Tähän liitän myös työtoverista, maallikkosaarnaajasta kertovan runon.

Aaltonen

Teurastit monta härkää,
nahan niistä
nopeasti nylki puukko lahjakas.
Kuivale otsaas märkää,
nenäs niistä,
viruta veteen veri kouristas!

Nyt lähdemme –
Oi, sydämellisemmin
kuin minä kauluksin ja liperein,
julistat sanaa (jota emmin),
vapaata, ilon kyynelein.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 378, kokoelmasta Suven maa.)

Runo Nuorelle virkaveljelle taisi aikanaan aiheuttaa melkoisen särön Haavion ja evankelisen liikkeen muutenkin jännitteisiin väleihin. Runon virkaveljen nähtiin viittaavan, eikä ehkä ihan syyttä, nuoreen pastori Sakari Toivioon. Eihän tällainen runo todellisuudessa koskaan niin selvästi kehenkään kohdistu, mutta jonkinasteista loukkaantumista se aiheutti.

Nuorelle virkaveljelle

On, nuori pappi,
– äänestäsi kuulen:
se kiivas on ja nousee falsettiin –
sinulle tuntematon Herran tie,
Voi poika raukkaa:
noin valjastettu takkuvarsa laukkaa,
vaan hakotielle myllynkuorman vie,
ja keuhkoistansa kyllä loppuu happi.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 382, kokoelmasta Suven maa.)

Loppumatkan runoja

Vuonna 1968 ilmestyneeseen Postillaan Haavio kirjaa sekä papin työnsä että teologiansa linjan. Kolmaskuudetta runo kuuluu:

Horjatta hän, huckuu ei sallita
Wirsikirja 1701

Havahdun jälleen. Muistan mustan takin
Muistossa pistäydyn kirkossakin.
Valkea kaulapanta kiristää.
Lukkari silmiänsä siristää.

Mitä lie nuorukainen saarnannutkaan,
viisaiden miesten vasta valama?
Oikoiko väärät? Painoi suorat mutkaan,
kun sydän tyhjä oli, täysi pää.

Vai paahtoiko kuin pallosalama?
Se iskee ylös, tarttuu tornin nirkkoon
ja kierii ukonjohdatinta kirkkoon
ja paukahtaen jälleen pakenee,
vaan vahinkoa kellekään ei tee.
Säikyttää vain. On jälleen rauha maassa.

Levossa suloisessa, autuaassa
uinailee seurakunta Kristuksen.
Ei papin huuto sitä huoleta.
Ei kova laki lihaa kuoleta.

Lien oppinut sen vasta vanhemmiten,
kun sydän täysi on, vaan tyhjä pää,
ja paha saarnaa valmistaa on siten.

Ohitse ainakin on ukkossää.
En huuda enää, huido enkä hihku.
Vahvempi myrskyä, on sateen tihku.
Hurjempi nyrkkiä on käsi hellä
synnistä lähimmäistään hätistellä.

Ja huokeata anteeksi on antaa,
kun kuormattuna omaan sydämeen
on suuri säkki täynnä syntisantaa
ja kantajana: katse Jeesukseen!

Ei omat voimat tässä työssä riitä,
kun lapa lyöttyy , karmii selkäpiitä.
Kun muudan käsi piikkikruunun kiersi
ja muudan hirsi selän veriin hiersi,
tapahtui, että – puhuttua puhun,
myöhempi aika tarkistakoon huhun –
sain armon Barabbas, mies mikä lie.
Tämä on portti. Tästä alkaa tie.

Tällaista vietän aamuhartautta.
Sanallaan Herra hoitaa langennutta.
Näin avara on Armahtajan syli.
Aurinko paistaa ohdakkeenkin yli
ja sade orjanruusun juuret kastaa.

Ennen kuin rukoilenkaan, Herra vastaa.
Hän yli nuoruutemme harhailuiden
ja miehuutemme päiväin pirstotuiden
ja yli vanhuutemme haikean
kehottaa käden, meitä siunaavan.

Kun vaimo herää, hiljaa hymyilen.
Hän vastaa hymyyn ymmärtäen sen.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Postilla – runoelma. WSOY, 1968. s. 84 – 86. Runo on luettavuuden helpottamiseksi jaettu tässä erillisiin kappaleisiin. Säkeessä ”kun lapa lyöttyy , karmii selkäpiitä.” sana lyöttyy on kirjoitettu Haavion omakätisesti korjaamaan muotoon. Painetussa teoksessa sana on muodossa ”löyttyy”.)

Ihan lopuksi kaksi runoa, jotka runon keinoin ilmaisevat Haavion teologian, sama joka ilmenee selvänä eräissä virsissä.

Kirveen Antti

Jokaisessa kulkueessa viimeisenä
kuljit,
jokaisessa:
punaisessa, valkoisessa
paraatissa
diplomaatintakissas,
päässäs kiiltolippa-punaraitalakki.

Pikkupojat hihkaisivat:
Talo palaa!
Juoksit, huohottaen, tulipaloon,
riemujuhlaan.
Palosotilaaksi Luoja kai loi sinut, Antti.

Viimeisessä kulkueessa
edellämme vaellat.
Seitsikkomme puhaltaa.
Valkopaita-palokunta
marssii kiiltokypärein.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 366 – 367, kokoelmasta Suven maa.)

Linjoja

Suora ja selkeä linja:
helvetti tulinen
olkoon sijana sillä,
ken vei Kristuksen

tyhjien kirkkojen kuoriin
messua kuuntelemaan,
unhoittaen, missä
Kristusta tarvitaan:
Linjoilla ilottomilla,
kujilla irstauden,
siellä on tauti ja köyhyys,
ihminen.

Menen, palkattu paimen,
ihmisen siunaamaan,
Linjoilla ken eli,
linjaan haudataan.

(Lähde: Haavio, Jaakko. Valitut runot. WSOY, 1981, s. 380 – 381, kokoelmasta Suven maa. )

Harri Raitis
Turun kistillisellä opistolla 12.3.2016